Lapset tarvitsevat yhteisöllisyyttä

Posted on 26.2.2007 Updated on 26.2.2007

Olen kirjoittanut aiemmin sinkkujen elämästä, koska itse olen yksinasuja ja siis sinkku. Olen kirjoitellut sinkuista myös siksi, että monet sinkkuystäväni ja -tuttuni ovat kertoneet, että heidän mielestään lapsiperheistä puhutaan aina, kun taas yhden hengen talouksien kysymyksistä harvoin. Minulta on viime aikoina toivottu mielipidettä myös lapsiperheiden asemasta.

Itse en koskaan halua asettaa elämäntapoja tai valintoja vastakkain sanoen, että joku valinta on se oikea. Perheen valitseminen on lähes aina tänä päivänä tietoinen valinta. Eikä tätä valintaa aina tee helpommaksi se, että meiltä kaikilta odotetaan nykypäivänä niin paljon: koulutuksen hankkimista, uraa pätkätöiden paineessa, asuntojen ostamista ja siis suurta asuntolainaa, ja monia muita asioita. Miten tähän mahtuu lapsi tai useita lapsia, niin että tullaan taloudellisesti toimeen ja pystytään hoitamaan työt ja urat?

Helsingin Sanomat kirjoitti pari viikkoa sitten pääkirjoituksessaan Unicefin alaisen laitoksen tutkimuksesta, jossa Suomi sijoittui neljännelle sijalle kun vertailtiin lasten hyvinvointia. Mittareina oli materiaalinen hyvinvointi, terveys, turvallisuus tai koulutus. Sen sijaan, kun vertailtiin yhteisöllisyyttä korostavilla ulottuvuuksilla, Suomi ei sijoittunut enää yhtä korkealle. Näiden mittareiden mukaan suomalaiset lapset syövät yksin keskimääräistä useammin, he syövät harvemmin aamiaista, lapset ja nuoret ovat keskimääräistä ylipainoisempia, he polttavat ja juovat enemmän, ja heillä on enemmän seksikokemuksia.

Tällainen yhteisöllisyyden puute meitä vaivaa koko yhteiskunnassa. Yhtenä tekijänä on varmasti kiireinen työelämä ja kasvavat vaatimukset. Mutta luulen kyllä, että kyse on myös asenteesta. Ei ole itsestään selvää, että isovanhemmat ehtivät tai haluavat hoitaa lapsenlapsiaan säännöllisesti. Ei ole itsestään selvää, että naapurin lapsiperhettä autetaan. Itse sinkkuna tiedän, ettei ole itsestään selvää pyytää apua keneltäkään jos olen kipeä. Palveluksen pyytämisessä tuntuu kuin siitä olisi maksettava, käytänhän toisen ihmisen aikaa. Näitä esimerkkejä siitä, miten apua ei pyydetä, eikä saada on vaikka kuinka paljon.

Milloin meistä oikein on tullut tällaisia? Ja miten pääsisimme takaisin yhteisöllisyyden ja oikean välittämisen kulttuuriin? Onko se mahdotonta kun elämme kaupungeissa, joissa emme useinkaan tunne naapuriamme?

Lapsiystävällisessä politiikassa yhteiskunnalla on tietenkin oma roolinsa. Lapsilisät, vanhempain lomat, kodinhoidon tuki ovat tarpeellisia. On myös pidettävät huoli siitä, että päiväkotien ja koulujen edellytykset suorittaa tehtävänsä ovat olemassa, niin, etteivät ryhmäkoot nouse liian suuriksi tai niin, että henkilökuntaa on tarpeeksi ja se on työhönsä koulutettua. Vanhemmille on annettava mahdollisuus joustaa työajoissaan niin, että arjen ja työn yhteensovittaminen onnistuu. On myös autettava rahallisesti perheitä, jotka uhkaavat pudota köyhyysloukkuun.

Minusta kuitenkin lapsien hyvinvoinnissa on kyse myös meidän omasta asenteestamme ja siitä, miten tuo yhteisöllisyys käytännössä toimii. Yhteiskunta ei voi viime kädessä pitää huolta lapsistamme, sen voivat tehdä vain vanhemmat, mutta jos he ovat onnekkaita, isovanhempien, ystävien ja naapurien kanssa.

Itse en ole vielä luopunut ajatuksesta omasta perheestä ja lapsistakin. Toistaiseksi seuraan miten siskoni ja ystäväni pärjäävät omien perheidensä kanssa. Minusta melko hyvin. Heillä on useimmilla tukenaan omia isovanhempiaan, naapureitaan ja ystäviään. Apua voi joskus olla vaikeampi pyytää kuin antaa, mutta pyytäminen kannattaa. Avun antaminen harvoin maksaa muuta kuin vaivan.